Taiteellisia kokeita filosofialla:John Mullarkey keskustelee François Laruellen kanssa

Mullarkey: Eräässä haastattelussa Robin Mackay kysyi kokeellisista kirjoituksistanne, mihin vastasitte käyttävänne filosofiaa ”taiteen materiaalina” (Mackay 2012, 29). Kuinka pitkälle nämä kokeilut ovat vaikuttaneet tavanomaisiin tai epätavanomaisiin kirjoituksiinne?

Laruelle: Haluaisin käyttää filosofiaa tilaa tai väriä vastaavalla tavalla taiteen materiaalina, jossa käsitteellinen ajattelu ei pyri luomaan uudenlaista estetiikkaa tai filosofiaa. Kaikkien hankkeideni syvin ja pysyvin ydin on uusien tyylilajien luomisessa. Työskentelyni on aina jakautunut kahden vastakkaisen ja kilpailevan osa-alueen välille. Ensinnäkin teen sääntöjen kehittämiseksi teoreettista työtä, joka nousee esiin kuin jäävuori epäfilosofisen ajattelun pohjalta. Toisaalta työskentelen ajattelun näennäis-poeettisten toimeenpanon alueella. Ajatus ei ollut aluksi minulle täysin selvä, ja siksi se sekoittuikin Nietzschen artistimetafysiikan^[74] kanssa. Kun muotoilin ensimmäisiä epäfilosofian (filosofia II ja III) sääntöjä samanaikaisesti kokeellisten kirjoitusteni kanssa, havahduin ensimmäistä kertaa huomaamaan omat pyrkimykseni, kun säännöt lähentyivät runomuotoa. Nykyisten teoreettisten mutaatioiden vuoksi olen aloittanut näiden sääntöjen uudelleenmuotoilun tällaista tyylilajia varten ja erityisesti viimeisimmissä kirjoituksissani taidefiktoimisesta ja valokuvauksesta.^[75] Ikään kuin teoreettinen tuotantoni olisi kehitetty kokonaisuudessaan vain siksi, että voisin luoda edellytykset uudelle tyylilajille tai yhtä ainutlaatuista runoa varten.

Entä mitä varten? Teoreettinen toteutus hallitsee väistämättä käytännön toteutusta. Tavoitteeni luoda uusi kirjallinen lajityyppi ja teoreettinen poematiikka (poématique⁾ on luultavasti epäonnistunut. Hanke on tällä hetkellä jäissä, vaikkakaan en rohkene myöntää, että olisin sen täysin hylännyt. Kirjoittamisen ilo on kuitenkin siinä, että uuden lajityypin projektini heijastuu silloin tällöin teoreettisten kirjoitusteni muotoon. Kaiken kaikkiaan hankkeeni on epäonnistunut, koska teoreettisten kirjoitusteni kohdalla minulla on harvoin epäilyksiä, mutta kokeellisia kirjoituksiani en kykene subjektiivisesti arvioimaan. Sen enempää runoilijat kuin filosofitkaan eivät hyväksyisi kokeellisia kirjoituksiani, vaikka kummatkaan eivät olisi toisiinsa nähden enemmän oikeassa. On vaikea tunnistaa, onko kirjoituksillani minkäänlaista arvoa. Yleisesti ottaen suhteeni taiteeseen on epäonnistunut. Minun oli mahdotonta toimia muusikko-säveltäjänä, ja se kastroi minut taiteellisesti sekä jätti jälkeensä arpia samalla tavoin kuin politiikasta luopuminen on jättänyt jälkiä sellaisiin ajattelijoihin kuin Platon. Olen siis vain osittain ja hyvin myöhään hyväksynyt sävellyksestä luopumisen. Olen pyrkinyt palaamaan sävellyksen ja musiikin pariin hyläten filosofian useaan otteeseen, mutta viimein viisikymmenvuotiaana tunsin, että olin kuluttanut voimavarani loppuun. Ainoa mahdollisuuteni oli luoda jotain filosofisen ajattelun pohjalta. Tuleeko meistä filosofeja siis vain pakosta?

Millaisena näette näiden kahden kirjoitustavan välisen suhteen?

Vaikka kirjoittamisessani näkyykin joitain filosofian ja runouden yhteen kietoutumisen ja punoutumisen merkkejä, en ole nyt, enkä varmaan koskaan, onnistunut yhtenäistämään niitä tässä uudessa tyylilajissani. En kirjoista suurista metafyysisistä runoilijoista, kuten Donne, Hölderlin tai Mallarmé, jotka ovat olleet filosofisten kommentaarien ehtymätöntä ravintoa, sillä projektini on toisenlainen. En tuota kommentaareja ja ehkä sen vuoksi olenkin epäonnistunut. Vain runous ja filosofia ovat jäljellä tästä suuresta musiikillisesta ja tavallaan oopperaa tai wagneriaanista draamaa yhdistävästä projektista, joka on liian metafyysinen meidän ajallemme. Kuka kirjoittaisi ooppera-fiktiota tai musiikillista utopiaa? Enemmän kuin koskaan aikaisemmin haluaisin kuitenkin löytää pohjan uuden ajattelun hiukkasen luomiselle ja fuusioimiselle. Ehkä minun tulisikin kiinnostua al-kemiasta vastaavalla tavalla kuin aiemmin olen kutsunut epäfilosofiaa al-filosofiaksi.^[76]

Mackayn haastattelussa viittaatte Henri Bergsonin näkemykseen, jonka mukaan filosofi ajattelee elämänsä aikana vain yhden ajatuksen, jota hän toistaa loputtomasti. Mikä sellainen ajatus olisi teille? Voidaanko sellainen tunnistaa piiloutuneena teoksiinne?

Tuo edellä kuvaamani idea on epäilemättä eräs jatkuvasti kehittyvä ajatus, joka on pikkuhiljaa voimistunut ja rikastunut eri yhteyksissä. Se on kuin alati laajeneva joki, joka voi jo saada jonkinlaista valtamerellistä muotoa, mutta pysyy silti samana. Tämä ajatus on eittämättä saanut minut kehittelemään sitä edelleen. Herättämättä sen suuremmin väärinymmärrystä voinen sanoa, että epäfilosofia on eräänlainen valveuni?

Voisiko ajatus olla kuva tai jokin esine, kuten esteettinen objekti? Kuten Jean Renoir on sanonut, myös jokainen elokuvantekijä tekee vain yhden elokuvan yhä uudelleen ja uudelleen. Voisiko epätavanomainen filosofia olla myös elokuvallista?

Minusta kyse on aaltojärjestelmästä, ilman jaksoja tai vaiheita. Epäfilosofia asettuu sarjaksi otoksia kuvauslistalle, découpage^[77], mikä ei jälkeenpäin katsottuna tai logiikan ymmärrettyäni tunnu niin välttämättömältä. Kreikkalaiset ajattelivat, kuinka joet pohtivat jatkuvasti omaa alkulähdettään, kantavat sitä mukanaan ja ovat yhteydessä lähteeseensä aina mereen saakka. Mutta meri on aivan jotain muuta.

Mitä epäfilosofia voi meille tarjota, jos sen pyrkimyksenä ei ole syrjäyttää filosofisia ideoita? Onko se väittämänne mukaan jonkinlaista uudelleensuuntaamista?

Minusta tuntuu siltä, että hegeliläisen tai muunkinlaisen ajattelun täydellistymisen ja siitä seuranneen suunnan kadottamisen jälkeen ajattelun uudelleensuuntaamisen vaatimus ei synny ainoastaan rajallisuudestamme vaan olemisen ylittävästä rajattomuudesta.^[78] Olemme affektien ja suuntausten, emmekä niinkään esineiden, lävistämiä tai siirtämiä rajallisia olentoja. Kyse ei ole klassisen ja modernin filosofian tapaan sellaisesta olemisen tavasta, jossa olisimme kuin äärettömän veden ympäröimä kala, joka ei saa henkeä, tai kuivalla maalla henkeä haukkova kala, joka ei voi hengittää sitä ympäröivää ilmaa. Meidän tulisi nostaa päämme vedestä ja hengittää tähtien ilmaa…

Soveltavissa ja erityisesti valokuvausta käsittelevissä teoksissanne on tuskin lainkaan esimerkkejä. Onko tämä tietoinen valinta?

Mainitsen vain joitain filosofeja – paitsi unimerkintöinä – mutta en myöskään viittaa omiin kirjoituksiini. Mieluummin viittaan epäsuorasti ja tuhoan kommentaarin, kuten kirjassani Mystique non-philosophique à l’usage des contemporains (2007) sen sijaan, että viittaisin johonkin toiseen tulkintaan. Ensinnäkin omat väittämäni mielestäni riittävät ilman, että niitä sekoitetaan toisten ajatteluun, ja sen vuoksi käytän usein termiä ”etcetera”. Sitäkin olennaisempaa on se, että olen aina taistellut kaikenlaisten merkittävien esimerkkien käyttöä vastaan, olivat ne sitten käytännöllisiä tai abstrakteja. Vastaavalla tavalla olen kamppaillut estetiikkaa vastaan. Pyrin tekemään sen tavalla, jossa käytän tarkasti rajattua materiaalia tai hetkeä työssäni. En kirjoita esimerkein vaan kirjoitan näytteitä siitä, mitä teen ajatellessani. Eikö ajatteleminen olekin tekemistä?

Onko eri taiteen lajeilla jokin henkilökohtaisiin mieltymyksiinne tai epätavanomaisen filosofian käytänteisiin perustuva hierarkia?

Kaikista taidemuodoista olen eniten jakanut kirjoituksissani musiikkiin liittyviä käytännöllisiä epäonnistumisiani, pakkomielteitäni ja fantasioitani tai kohottanut runouden kaikkien muiden ilmaisumuotojen yläpuolelle. En voi sietää romaanien ylipitkiä kappaleita tai ylenmääräisillä yksityiskohdilla mässäilyä. Romaanit eivät ole mielestäni riittävän häikäiseviä tai arvoituksellisia. Kiinalaisen runouden ja muutaman muun muodon ohessa surrealismi edustaa arvoituksellisen loistokkuuden selkeätä ihannetta. Kutsun yhden-näkymäksi (ks. Edellä). tällaista itse itsensä iankaikkisilla tunteilla täyttävää tyhjän hengen ja ajattelun tarvetta.

Onko epävalokuvauksen ja epätavanomaisen filosofian välillä mitään eroa? Voiko epävalokuvaus olla jotain muuta kuin pelkkä esimerkki?

Epävalokuvauksen ja epätavanomaisen filosofian välillä on vain filosofisten ja esteettisten materiaalien syntaktinen ero, mutta ei pidä unohtaa, että tämä ero tulee esiin ”epä”-etuliitteen voimallisesta vaikutuksesta ja sen ilmaisussa. Epäfilosofia on muuttumattomuudessaan yksiselitteinen kaikille taiteen ja ajattelun muodoille. Siitä seuraa epäfilosofian formalismi, joka jatkuvasti muotoutuu uudelleen erilaisten materiaalien ja niiden lauseoppien mukaisesti. Tästä muodostuu materiaalinen formalismi, joka ei kuitenkaan ole epäfilosofista materialismia.

Onko sovelletun ja soveltamattoman epätavanomaisen filosofian välillä eroa?

Tavallaan ei, mutta kuten juuri sanoin, materiaalin tai tapahtumien välillä on ero. Se sisältää esineiden ja lauseoppien materiaalisen formalismin. Epätavanomaista filosofiaa sovelletaan lähimpään epä-objektiin, geneeriseen tai yleiseen objektiin. Epätavanomaista filosofiaa ei tarkkaan ottaen voida kuitenkaan soveltaa siihen itseensä sillä tavoin kuin filosofia on suhteessa filosofioihin. Filosofiasta tai erilaisista estetiikoista ja niiden voimasta seuraa ainoastaan filosofisten muotojen jatkumolle sijoittuva, toisensa korvaavien automaattisen muotojen sarja. Epäfilosofia tuottaa vain monimuodostelmia tai epämuodostelmia yhdistäessään ja limittäessään yhteen heterogeenisia malleja.

Kirjassa Photo-Fiction (Laruelle 2012, 4, 11) kerrotte työstävänne jonkinlaista installaatiota luovan taiteilijan tapaan. Voitteko vertailla tai rinnastaa taiteellista ja epäfilosofista toimintaa?

Taiteilijana työskentely ei tarkoita, että nimeäisi itsensä ammatillisesti, kaupallisesti tai teknisesti taiteilijaksi. Todellinen ero määrittyy käytännöllisten, teknisten ja teoreettisten erojen moninaisuudesta, joka kokonaisuutena on merkittävä ja yleinen taiteellisen ja epäfilosofisen työskentelyn välinen ero. Taiteilija kokeilee käytännössä määrittämiensä ja selkeästi erotettujen toimintojen piirissä. Taide positiivisena praktiikkana toimii sellaisten materiaalien ja tekniikoiden piirissä, joilla on instrumentalisoitu pyrkimys. Se toimii muiden samankaltaisten teosten mahdollisen jäljittelyn rajoitusten piirissä. Epäfilosofinen toiminta etenee toisin. Siinä kolme erilaista mallia asettuu päällekkäin. Epäfilosofia 1) ottaa taiteen empiirisen mallin annettuna tai viittauksena kuitenkaan toimimatta mallin mukaan, 2) käyttää filosofista ja samalla yleisintä ja muuttumattominta mallia, joka tulkitsee epäfilosofiaa, ja lopuksi 3) toimii tieteellisen mallin mukaan kuin kvanttisuperpositiossa, joka mahdollistaa kahden edellisen mallin matriisina, jolloin niitä voidaan käyttää yleisinä malleina. Jos epäfilosofiaa tarkastellaan teoreettisesta näkökulmasta, se näyttää taidetta hallitsevalta suuntaukselta, vaikka taiteella onkin omat piilossa olevat yhtälönsä. Näiden moninaisten ominaisuuksien pakkautunut luonne sisältää taiteen tiedostamattoman tai tietoisuudenvälisyyden sillä yleisellä tasolla, joka erottaa taiteen teknologiasta. Sellaiset algebralliset operaatiot, kuten idempotenssi tai superpositio, varmistavat taide-fiktion tai epäestetiikan matemaattisen tarkkuuden ilman konseptia tai ilman loppua.^[79] Muuttujan filosofinen tehtävä takaa estetiikan paikan epäesteettisessä filosofiassa Tuo muuttuja viittaa tietynlaiseen taiteeseen ja kiinnittää epäestetiikan yleiseen taiteelliseen, mutta ei niinkään tieteelliseen tai uskonnolliseen kokemukseen. Tämän monimutkaisuuden vuoksi epäfilosofia muistuttaa installaatiotaidetta, jolla on laajeneva teosluonne. Tällä teoksellisuudella on yksilöllinen paikka humanistisessa kontekstissa. Epäfilosofinen installaatio vaatii sekä keinojen laajentamisen että niiden ulkoistamisen. Tällä yleistävällä laajennuksella on taiteilijan työtä paradoksaalisesti heikentävä vaikutus, jolloin hänen on pakko jättää filosofian ylevyys ja kohdata monimuotoinen materiaalisuus.

Mitä epäfilosofialla voisi olla annettavaa taiteilijoille? Mistä voidaan tunnistaa epäfilosofinen taideteos?

Emme voi tunnistaa sellaista taideteosta, joka olisi tehty epätavanomaisen ajattelun hengessä tai olisi tyylillisesti yhteneväinen epätavanomaisen filosofian kanssa. Se tarkoittaisi halua löytää esteettinen oikeutus epätavanomaiselle filosofialle. Epäfilosofia on jo itsessään harjoittamista, jossa voimme tunnistaa filosofisen vallan merkitykset ja vaikutukset. Toisin sanoen epäfilosofiaa voi ajatella epätavanomaisena taiteena vain, kun se otetaan taiteellisen toiminnan annettuna lähtömateriaalina. Epäesteettinen taide ja tarkkaan ottaen epätaide tarkoittaa esteettisen objektiivisuuden ja taiteen tyylisuuntien loppua. Tällaiset kaavat ovat kuitenkin ilmeisen moniselitteisiä, ja ne voidaan nähdä esteettisen objektiivisuuden hengessä, joka hämärtää niiden oikean merkityksen.

Ovatko sellaiset taiteilijat, jotka eivät toimi tavanomaisen filosofian määrittelyn alaisuudessa, harjoittaneet epätavanomaista filosofiaa jo ennen sen keksimistä? Mitä Laruellen lukeminen lisäisi heidän työhönsä?

Käytännössä epätavanomaisen taiteen ajatus ei ole tarkoituksenmukaista eikä epäfilosofia voisi mahdollistaa sellaisen taiteen olemassaoloa. Vaikka jokaisella taiteenlajilla on oma vallankumouksellinen perinteensä, ei tämä välttämättä koske epäfilosofista taidetta, joka kokoaa yhteen useita perinteitä ja useiden vallankumousten mahdollisuuksia. Olen kuitenkin varovainen taiteen kekseliäisyyden ja luovuuden kanssa enkä halua kahlita sen vapautta. Taide ja taiteen vapaa suhde materiaaleihin on rohkaissut minua epäfilosofian käytäntöihin. On kuitenkin selvää, että olen taipuvainen suojelemaan epäesteettisen taiteen ajatusta.

Onko epätavanomaisen filosofian alaisuudessa toimivalla taiteella poliittista ulottuvuutta tavalla, joka liittyisi Ihmisen^[80] puolustamiseen, jota käsittelette teoksissanne?

Epäfilosofian näkökulmasta ei ole olemassa erityistä poliittisen aluetta, vaikkakin poliittinen ulottuvuus on mahdollinen sellaisen satunnaisen materiaalin funktiona, joka käsittelee tiettyjä vallan ongelmia. Toisaalta se on poliittista vain viime kädessä^[81] siinä määrin kuin filosofia on kaikkien ilmiöiden vakiomuuttuja ja hallinnan kruunattu voima. Filosofia onkin epäfilosofian keskeisin poliittinen muuttuja. Tässä on kyseessä filosofian spontaani itsensä merkityksellistämisen tunnistaminen eikä ainoastaan sen poliittinen merkitys. Kyse on filosofian politiikan alaisuuteen määrittymisestä sekä ihmisten ehdottomasta puolustamisesta yleisinä olentoina.

Voitteko sanoa jotain epätavanomaisen filosofian tulevaisuudesta? Ovatko sen kuudes, seitsemäs tai vielä määrittämättömät vaiheet väistämättömiä?^[82]

Aalto seuraa toistaan. Halu luoda n määrä vaiheita voi sinänsä olla ääretön, mutta yksilön elämän lyhyys ei seuraa ”meren ääretöntä purkautumista”!^[83] Olen heittäytynyt kvanttien ja kosmologisten aukeamien viimeiselle aallolle seuratakseni alimäärittyneisyyden tai vähentämisen menettelytapaa tai uudistaakseni viime kädessä ihmiskeskeisyyden periaatetta. Toivon pystyväni viemään epäfilosofian projektin loppuun, vaikka en olekaan varma, pystynkö siihen. Olen luovuttanut jo kaksi oleelliselta tuntuvaa kirjaprojektia, joista ensimmäinen käsitteli musiikkia ja toinen Erosta. Ne jäivät matkan varrelle menetetyiksi unelmiksi.

Jos työnne hyväksyttäisiin tavanomaisen filosofian kaanoniin, mitä tapahtuisi epätavanomaiselle filosofialle ja tavanomaiselle filosofialle?

Koska filosofian kaanon on kohdannut suuren määrän vastaavia sattumuksia, ei minulla ole kummoisia kuvitelmia tämän eron pysyvyydestä. Parhaimmassa tapauksessa minut sulautetaan osaksi filosofian perinnettä, kuten muutkin. Pahimmassa tapauksessa minut sysätään marginaaliin, sillä filosofialla on useita marginaaleja käytössään. Mitä epäfilosofiasta jää jäljelle? Jääkö se ”ajan kohtalon” (envoi, Geschick)huomaan, kuten Heidegger sanoisi? Ehkä se on vain pieni liplatus (vaguelette) tai aalloke (ondelette), kuten fyysikot sitä kutsuisivat.

Olisiko se merkki epäonnistumisesta vai ainoastaan harhakuva epäfilosofian sulautumisesta kaanoniin?

Olen aina tiedostanut teoreettisen ajatteluni epäonnistumisen mahdollisuuden huomioimatta edes sitä, että sen mahdollisuutta ovat kriitikot ja akateemiset filosofit pitäneet vireillä aivan alusta lähtien. Sen sijaan sellaiset filosofit kuin Levinas, Derrida tai Deleuze eivät ole koskaan saaneet minua epätoivoon.

Voisiko tämä olla myös positiivinen merkki siitä, että tavanomaista filosofiaa ei enää ole olemassa?

En usko niin. Se jatkaa elämäänsä monissa eri muodoissaan, koska sen elämänvoima on ruumiillistunut lähes mytologis-institutionaalisessa muodossaan aivan liian kauan, ei se voi kadota. Olen aina ajatellut, että sellainen filosofia ajattelun järjestelmänä on kapitalismin kaksoissisar, eikä kapitalismi ole kuolemassa. Tämä sisarpari tulee käymään vielä hyvin monta muodonmuutosta. Kuuluisa ajatus filosofian kuolemasta viittaa hyvin kapea-alaiseen ajatteluun. Olen liian gnostilainen, etten näkisi sellaista filosofiaa maailmallisen pahuuden ilmentymänä.

Voisiko epätavanomaisen filosofian tulevaisuus olla taiteissa?

Taiteen praktiikoilla on tietty yhteys epätavanomaiseen filosofiaan, mutta koska filosofia tai teologia yhdistyvät taiteissa, meidän on ajateltava tieteellisen mallinnuksen kautta ja tunnustettava ylempi teoreettinen monimutkaisuus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että epätavanomainen ajattelu olisi taidetta ylemmällä tasolla tai klassisen kreikkalaisen filosofian tapaan sellaista toimintaa.

Aivan lopuksi haluan sanoa, kuinka minut määritellään usein taiteilijaksi ilman taidetta tai filosofiksi ilman filosofiaa. Sanotaan, että teeskentelen olevani taiteilija, jolla ei ole praktiikkaa, tai filosofi, jolla ei ole mitään opetettavaa. Tähän haluaisin lisätä, että olen myös uskovainen ilman uskontoa. Tällainen kritiikki tunnistaa minut vain vähentämisen kautta, sillä en ole taiteilijoiden, filosofien tai uskovaisten kaltainen vilpitön valehtelija.

Teoksesta Realism Materialism Art. Berliini: Sternberg Press, 2015.

Käännös François Laruellen ja John Ó Maoilearcan tekstistä Artistic Experiments with Philosophy: François Laruelle in conversation with John Mullarkey. Cox, Christoph,  Jenny Jaskey ja Suhail Malik (toim.) 2015. Realism Materialism Art. Berlin: Sternberg Press.
Suomentanut Tero Nauha.

Viitteet

⁷⁴Tragedian synnyssä Nietzsche käyttää sanaa Artisten-Metaphysik tavanomaisemman sanan Künstler sijaan (Nietzsche 1999, 11; Nietzsche 2007, 15).

⁷⁵Cull Ó Maoilearca tässä teoksessa, viite ^[2].

⁷⁶ Laruelle käyttää sanoja al-kemy sekä al-filosofia, mutta ei aukaise termejä tässä haastattelussa sen enempää. Al-etuviite on arabiankielinen määräinen artikkeli. Koska alkemia pyrkii muuttamaan metallin tai ”mustan maan” kullaksi ja on modernin kemian keskiaikainen edeltäjä, voidaan ajatella, että al-filosofia olisi vastaavalla tavalla eräänlaista proto-filosofiaa. Laruelle ei kuitenkaan tarkoita ainostaan sitä, että näillä olisi selkeä syy-seuraussuhde, vaan epäfilosofia al-filosofiana on ontologisesti ja epistemologisesti täysin erillinen filosofiasta, aivan kuten alkemia eroaa kemiasta (suom. huom.).

⁷⁷ Elokuvatuotantoon liittyvä termi découpage, kuvauslista, jossa elokuvakerronta jaetaan kuviksi ja sekvensseiksi. Termillä pyritään esittämään yleisemmin elokuvan taustarakennetta. Ks. Burch 1981. (Suom. huom.)

⁷⁸ Laruelle käyttää sanaa transfinitude, joka tässä yhteydessä voidaan ymmärtää eräänlaisena äärettömyytenä tai kaiken olemisen ja olevien ylittävänä immanenttina rajattomuutena (suom. huom.).

⁷⁹ Laruellen epäfilosofia on aksiomaattista ja materialistista. Laruelle viittaa matemaattisilla termeillä, kuten idempotenssi ja superpositio, jonkinlaiseen ”operatiiviseen” ja aksiomaattiseen ajatteluun. Tällainen ajattelu tuottaa saman tuloksen toistojen määrästä riippumatta, jolloin yksittäinen tapaus voi kuvata koko systeemin tilannetta tai systeemi voi olla useassa tilassa samanaikaisesti. Tämä ei kuitenkaan noudata Kantin transsendentaalista logiikkaa, jonka mukaan aistimme intuition kohteita ymmärryksellä, jossa intuition kohteet tulevat ymmärrettäviksi ja käsite vastaa vain yhtä intuition kohdetta: ”Ajatukset ilman sisältöä ovat tyhjiä, intuitiot ilman käsitteitä ovat sokeita.” (Kant 2013, 83–84.)

⁸⁰ Ihminen [Homme] on Laruellen ajattelussa merkityksellinen käsite, joka ei viittaa humanismin perinteeseen. Laruelle kirjoittaa, kuinka ”Filosofia tunnistaa epäinhimillisen, ali-ihmisen, lihallisen ihmisen ja yli-ihmisen, mutta filosofia ei tunne ihmistä – tämä johtuu siitä, että filosofia pelkistää tavallisen ihmisen keneen tahansa ihmiseen kuin universaaliin yksilöön, jonka johtotähtenä ja esimerkillisenä olemuksena toimii filosofi” (Laruelle 2018, 4).

⁸¹ Olen kääntänyt Laruellen käsitteen determination-in-the-last Instance [Détermination-en-dernière-Instance] muotoon ”viime kädessä”. Laruelle kirjoittaa, kuinka kapitalismin filosofian viime käden määrittävä tekijä on talous. Kirjassaan Introduction to Non-Marxism (2015) talous korvautuu kuitenkin Todellisen [Réel] tai Radikaalin immanenssin [radicalement immanente] käsitteellä. Lähtökohtana Laruellella on Louis Althusserin käsite ”in the last instance”, esimerkiksi Althusser 2005, 84 tai Engels 1972 (suom. huom.).

⁸² Laruellen ajattelu on kulkenut jaksoissa, joiden kysymyksenasettelut vaihtelevat ja joita hän määrittää numeerisesti. Laruellen jakso Filosofia I (1971–1978) alkaa Félix Ravaissonin metafysiikan kritiikistä. Siinä Laruelle kehittää käsitteitä ”päätöksellisyys”, ”radikaali immanenssi” ja ”kloonaus”. Filosofia II (1981–1992) sisältää muun muassa kirjat A Biography of Ordinary Man ja Philosophies of Difference. Filosofia III (1995–2000) jaksoon kuuluu kirja Principles of Non-Philosophy. Filosofia IV (2002–2007) käsittelee enemmän uskonnon, etiikan ja utopian ajattelua. Tällä hetkellä Filosofia V (2008–) käsittelee epämarxilaisuutta ja mm. valokuvafiktioita (suom. huom.).

⁸³ Laruellen lause ”le moutonnement infini de la mer” viittaa Paul Verlainen runoon ”L’échelonnnement des haies” (1875).

Lähteet

Althusser, Louis. 2005. For Marx. Käänt. Ben Brewster. Lontoo: Verso Books.

Burch, Noël. 1981. Theory of Film Practice, käänt. Helen R. Lane. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Cox, Christoph, Jaskey, Jenny & Malik, Suhail, toim. 2015. Realism Materialism Art. Käänt. Molly Whalen. Berliini: Sternberg Press.

Engels, Friedrich. 1972. ”Engels to J. Bloch in Königsberg: London, September 21, 1890.” Ote teoksesta Historical Materialism (Marx, Engels, Lenin), 294–296. ACCESS DATE. www.marxists.org/archive/marx/works/1890/letters/90_09_21.htm

Harman, Graham. 2007. ”Aesthetics as First Philosophy: Levinas and the Non-Human.” Teoksessa Naked Punch 09, 21–30. Lontoo: Inpress Books.

Kant, Immanuel. 2013. Puhtaan järjen kritiikki. Suom. Markus Nikkarla & Kreeta Ranki. Helsinki: Gaudeamus.

Laruelle, François. 2007. Mystique non-philosophique à l’usage des contemporains. Pariisi: Editions L’Harmattan.

Laruelle, François. 2011. ”Controversy over the Possibility of a Science of Philosophy.” Teoksessa The Non-Philosophy Project: Essays by François Laruelle, toim. Gabriel Alkon & Boris Gunjevic, 74–92. New York: Telos Press.

Laruelle, François. 2012. Photo-Fiction, A Non-Standard Aesthetics. Käänt. Drew S. Burke & Anthony Paul Smith. Minneapolis, MN: Univocal.

Laruelle, François. 2013a. Philosophy and Non-Philosophy. Käänt. Taylor Adkins. Minneapolis, MN: Univocal Publishing.

Laruelle, François. 2015. Intellectuals and Power: The Insurrection of the Victim. Käänt. Anthony Paul Smith. Cambridge: Polity Press.

Laruelle, François. 2015b. Introduction to Non-Marxism. Käänt. Anthony Paul Smith. Minneapolis, MN: Univocal.

Laruelle, François. 2018. A Biography of Ordinary Man: On Authorities and Minorities. Käänt. Jessie Hock & Alex Dubilet. Cambridge: Polity Press.

Mackay, Robin. 2012. ”Introduction: Laruelle Undivided.” Teoksessa François Laruelle, From Decision to Heresy: Experiments in Non-Standard Thought. Falmouth: Urbanomic/Sequence Press.

Morton, Timothy. 2013. Realist Magic: Objects, Ontology, Causality. Lontoo: Open Humanities Press.

Mullarkey, John. 2013. ”How to Behave Like a Non-Philosopher: Or, Speculative Versus Revisionary Metaphysics.” Kirjassa Speculations 4, 108–113 Goleta: Punctum Books.

Nietzsche, Friedrich. 1999. Friedrich Nietzsche: Werke in drei Bänden. München: Carl Hanser Verlag.

Nietzsche, Friedrich. 2007. Tragedian synty. Suom. Jarkko S. Tuusvuori. Tampere: Eurooppalalaisen filosofian seura.